Bellmanssällskapet

Harvaa, jos ketään, ruotsalalaista runoilijaa on ylistetty yhtä paljon kuin Carl Michael Bellmania. Jo kirjailija Esaias Tegner nimitti häntä Pohjoismaiden suurimmaksi runoilijaksi kuuluisassa laulussaan Ruotsin Akatemian 50-vuotisjuhlissa vuonna 1836.

Mutta Bellmanista on myös kiistelty. Hän on saanut edustaa juoppoutta ja moraalittomuutta, ja tutkijat ovat tapelleet kuin kissat ja koirat erikoisten ilmausten merkityksistä hänen runoissaan. Bellman on kuitenkin sadoista kuolleista runoilijoista tänä päivänä ehkä kaikkein elävin.  

Nykyään ei olla kovinkaan kiinnostuneita kansallisrunoilijoiden nimeämisestä, mutta Carl Michael Bellman on pitkään ollut vahva ehdokas tittelin kantajaksi Ruotsissa.

Hänen suosionsa levisi aikaisin naapurimaihin Tanskaan ja Suomeen, mutta vuosien varrella hänelle on kertynyt suuria ihailijajoukkoja myös muissa Pohjoismaissa, Saksassa, Venäjällä ja muissa kaukaisemmissakin maissa. Käännöksinä hänen laulunsa leviävät edelleen kauemmas maailmalle.

Tämä essee esittelee Bellmanin elämän ja teokset lyhyesti ja inspiroi toivottavasti tutustumaan aiheeseen syvemmin.

Carl Michael Bellmanista on kirjoitettu kaksi lukemisen arvoista elämäkertaa: Paul Britten Austinin Carl Michael Bellman. Genious of the Swedish Rococo (Malmö 1967), ruots. Carl Michael Bellman. Hans liv, hans miljö, hans verk, ruots. Gun och Nils A. Bengtsson, (Malmö 1970) ja Lars Huldénin Carl Michael Bellman (Tukholma 1994), suom. Ruusunpunainen suru: Carl Michael Bellmanin elämäkerta, suom. Seppo Mussalo (Helsinki 1999). Hyvä yleiskatsaus Bellmanin kirjallisesta tuotannosta löytyy Lars Lönnrothin kirjasta Ljuva karneval!. Om Carl Michael Bellmans diktning (Tukholma 2005).

Kohdasta Kirjallisuusvinkkejä löytyy lisää tietoa runoilijaamme ja hänen aikakauttaan käsittelevistä kirjoista ja artikkeleista.

Tämä teksti on laadittu varta vasten Bellmanseuran kotisivuja varten ja perustuu suurimmilta osin Lars Huldénin Bellmanelämäkertaan. Jos haluat käyttää osia tästä tekstistä, ilomita seuraavat tiedot: Huldén, Lars & Nell, Jennie, ”Carl Michael Bellmanin elämä ja teokset. Pienoiselämäkerta”, www.bellman.org/biografi

 

Perhe

Bellmanin perhe asettui Tukholmaan noin vuonna 1660, jolloin räätälimestari Martin Casten Bellman muutti kaupunkiin silloin vielä Ruotsiin kuuluneelta Bremenin alueelta.

Martin Castren nai Barbara Kleinin, toisen Tukholmassa asuvan saksalaisen räätälin tyttären. Pariskunta sai yhdeksän lasta. Heidän pojastaan Johan Arndtista (1663–1709) tuli Uppsalan yliopiston roomalaisen kaunopuheisuuden professori. Johan Arndt toimi myös dekaanina ja yliopiston rehtorina. Hän oli musikaalisesti lahjakas ja soitti muun muassa nykyään Tukholman kaupunginmuseosta löytyvää pikkusitraa, jota myös pojanpoika Carl Michael myöhemmin soitti. Johan Arndt osti oletettavasti soittimen Roomassa ollessaan sivistysmatkalla Euroopassa kotiopettajan roolissa.

Johan Arndt Bellman avioitui Katarina Elisabet Daurerin (1687–1709) kanssa. Myös tämä tuli saksalaisesta perheestä. He saivat kolme lasta, joista nuorin oli Johan Arndt nuorempi (1707–65), Carl Michael Bellmanin isä. Perheen toinen poika, Martin, asettui Espanjan Cadiziin, jossa hän nai rikkaan perheen tyttären ja oli jonkun aikaa Ruotsin konsuli. Bellmanin isän molemmat vanhemmat kuolivat jo vuonna 1709, minkä jälkeen äidinpuoleiset isovanhemmat hoitivat kaikkia kolmea lasta. Katarina Elisabetin äiti assessorska Daurer eli vuoteen 1743 ja hänestä ehti tulla tulevan runoilijan, Carl Michaelin, kummi, ja Carl Michael Bellman jopa syntyi hänen talossaan Hornsgatanilla.

Johan Arndt nuoremmasta, Bellmanin isästä, tuli virkamies. Hän eteni urallaan vähitellen ja omasta mielestään aivan liian hitaasti kuninkaan linnan kanslian sihteeriksi. Hänen koulutukseensa kuului monivuotinen oleskelu Saksassa. Saksa oli perhepiirissä vahva ja elävä kieli.

Johan Arndt nuorempi avioitui vuonna 1738 Katarina Hermonian (1717–1765) kanssa. Tämä oli Marian seurakunnan kirkkoherran, taalainmaalaisen Michael Hermoniuksen (1680–1749), ja Västeråsista kotoisin olevan Kristina Arosellin (n. 1689–1752) tytär.

Bellmanin pariskunnalle syntyi monta lasta. Omaelämänkerrassaan heidän poikansa Carl Michael puhuu 21 lapsivuoteesta, mutta tämä on todennäköisesti liioittelua, koska vain 15 lasta on rekisteröity. Carl Michael oli lapsista vanhin. Ainakin kahdeksan lasta oli elossa vuonna 1765.

Perheen seurapiiriin kuului jokunen aristokraatti, mutta enimmäkseen merkittäviä henkilöitä porvaristosta. Mainittakoon esimerkiksi C.A. Rosenadler, Hedvig Charlotta Nordenflycht, Anders Lissander ja Abraham Sahlstedt. Neuvonantajiinsa Bellman luki myös runoilija Olof von Dalinin. Bellman väitti tulleensa nuorena Rosenadlerin kautta valituksi opiskelijaksi Kuninkaalliseen Tiedeakatemiaan, mitä ei liene syytä epäillä. Akatemian ainepoikien luettelosta hänen nimeään ei kuitenkaan löydy.

Nuoruusvuosien seurapiiriin kuului myös muita runoilijoita, kuten Samuel Tilas, Olof Kexél ja Johan Gabriel Oxenstierna.

 

Koulutus

Carl Michael Bellman (4/2 1740–11/2 1795) sai huolellisen ja ylellisen koulutuksen. Koulunkäyntinänsä hän aloitti yksityisoppilaana Marian koulussa kotinsa lähellä, mutta vuodesta 1754 lähtien hänellä oli oma kotiopettaja, skoonelainen Claes Ludvig Ennes (1727–91), joka oli valmistunut maisteriksi Lundin yliopistosta 1751. Myöhemmin Ennes sai papin viran Skoonessa, luultavasti Bellmanin suosituksen avulla. Ennes opetti Carl Michaelille muun muassa kirjeenkirjoitusta moderneilla kielillä (saksa, ranska, englanti, italia, latina), sekä retoriikkaa, emblematiikkaa, virsien ja hengellisen proosan kirjoitusta, musiikkia, runotaidetta ja runoteoriaa. Bellmanin isällä oli mitä luultavimmin kunnianhimoisia suunnitelmia vanhimman poikansa varalle; edellisestä sukupolvestahan löytyi menestyksekäs esikuva. Muut sisarukset eivät saaneet vastaavaa koulutusta, koska perheen varat eivät riittäneet.

Ennesin ohjauksessa Bellman tuotti varsin vaativia käännöksiä. Hän ruotsinsi saksalaisen David von Schweidnitzin Evankelisia ajatuksia kuolemasta, joka sisältää myös joitakin hengellisiä sonetteja, ja ranskalaisen Philippe Sylvestre Du Fours moraalipedagogiikan Isän opetus pojalleen, joka tekee pitkän matkan. Molemmat teokset painettiin vuonna 1757. Bellmanin ensimmäinen oma teos Tankar om flickors ostadighet (Ajatuksia tyttöjen epävakaisuudesta) julkaistiin 1758 ilman kirjailijan nimeä. Sitä seurasi 1760 poliittinen satiiri Månan (Kuu), jossa Bellman 67 kahdeksanrivisessä säkeessä pistävästi kommentoi ajankohtaisia asioita, kuten Pommerin sotaa, Halleyn komeettaa ja herrnhutilaisuutta. Nykyajan lukijan voi olla vaikeaa ymmärtää kaikkia viittauksia. Välttääkseen viranomaisten sensuurin runoilija sijoitti tapahtumat kuuhun ja selitti ne vielä uneksi, mikä siihen aikaan oli tavallinen taktiikka, jonka avulla vältettiin vastuuta tekstin kiistanalaisesta sisällöstä. Bellmanin myöhemmässä tuotannossa yhteiskuntakritiikki on harvoin yhtä ilmeistä.                          

Julkinen ura

Bellman rekisteröityi Uppsalan yliopiston Tukholman osakuntaan 3. marraskuuta 1758. Edellisen vuoden joulukuussa hänet oli otettu koeajalle valtionpankkiin. Hän palasi pankkiin kesäkuussa 1759 ylimääräiseksi virkailijaksi. Hänen opintonsa Uppsalassa eivät ole voineet olla kovinkaan perusteellisia, mutta ne johtivat ainakin Fredmanin lauluun n:o 28, ”Movitz skulle bli student” (”Movitz aikoi ylioppilaaksi”):

 

Movitz skulle bli Student;                                          Där satt han som misanthrop,

Han Upsala betrakta,                                                Men röder som en vallmo,

Börja mumla excellent                                              Vid sin stånka och sit stop,

Grammatica contracta;                                            Och conjugera Amo;

Dum och tjock,                                                           Hur han drack

Hic haec hoc                                                               Ölet stack,

Han sig genast lärde,                                                  Kärlek hjärnen brydde;

Hyrde sig en svarter rock,                                         Movitz tog sitt pick och pack,

Kyronii öl förtärde                                                      Och lärdoms sätet flydde.

Matkustaessaan Tukholman ja Uppsalan välillä Bellman ohitti usein Rotebron majatalon. Sieltä hän ehkä sai vaikutteita, joita hän myöhemmin käytti näytelmässään Mantalsskrifningen (Henkikirjoitus). Lähtevien ja saapuvien matkalaisten vilinä, talonväki ja heidän uplantilainen murteensa, ehkä jopa näytelmän suuri lumimyräkkä voivat olla muistoja näiltä matkoilta. Näin voi ainakin kuvitella...

Bellman toimi pankkivirkailijana neljä vuotta. Näinä vuosina hän tosin teki paljon muutakin kuin pankkityötä. Kukoistava seuraelämä tanssiaisineen, karnevaaleineen ja naamiaisineen veti häntä puoleensa. Näissä ympyröissä hänen esiintyjän ja runoilijan lahjansa havaittiin.

Mutta tämä elämäntapa oli kallista ja tilanne paheni entisestään, kun juhlivat nuorukaiset varojen loppuessa takasivat toistensa lainoja. Keväällä 1763 Bellman joutui konkurssiin. Tästä seurasi pankkiuran loppu. Erään laskelman mukaan Bellmanin velat vastasivat vuonna 1763 noin 20 vuosipalkkaa hänen palkkaluokassaan. Konkurssi oli katastrofi koko perheelle, ja Bellmania uhkasi velkavankeus niin kuin monia muitakin velkaantuneita. Siihen aikaan yksi tapa välttää tätä kohtaloa oli paeta ulkomaille, useimmiten Norjaan, ja sieltä käsin anoa turvatakuuta, eli oikeutta palata kotimaahan selvittämään liikeasioitaan ilman viranomaisten tai velkojien asiaan puuttumista. Bellmanin tapauksessa oli vielä lisäkomplikaatio, koska turvatakuukysymyksistä vastasi Kuninkaanlinnan kanslian sihteeri ja tämä oli Bellmanin isä. Tämä erosi virastaan ja Hornsgatanin jo kiinnitetty talo myytiin. Johan Arndt Bellman vaimoineen sai asettua säteritilalle Vårdingeen noin 50 kilometriä Tukholman ulkopuolelle. Säteritila oli kuitenkin huonokuntoinen, eikä perheellä ollut varaa kunnostaa sitä. Bellmanin molemmat vanhemmat kuolivat vuonna 1765.

Mutta pakeniko Bellman koskaan Norjaan? Bellman sai lopulta turvatakuunsa kun Fredrikshaldin, kaakkoisnorjalaisen kaupungin, pormestari Larsenin lähettämä todistus esitettiin. Todistuksessa luki, että henkilö nimeltä ’Carl Jansen Bellman’ oli ilmoittautunut pormestarille. Mitään papereita ei ilmeisesti oltu näytetty. Bellmanilla oli matkustuskielto elokuun alusta, joten passia hänelle oli tuskin voitu myöntää. Bellman ei koskaan myöhemmin mainitse Norjan matkaa sanallakaan säilyneissä kirjeissään tai runoudessaan. Siksi on kyseenalaista kävikö hän itse koskaan Norjassa.

Konkurssi oli joka tapauksessa traumaattinen kokemus, jolla on voinut olla huomattava vaikutus sekä Bellmanin elämään että runouteen.

Bellmanin vietettyä jonkin aikaa vanhempiensa luona maalla, perheystävä Teollisuuskonttorin johtaja Anders Lissander järjesti hänelle uuden työpaikan konttorissaan. Konttori kuitenkin suljettiin pari vuotta myöhemmin, mutta silloin Bellman sai paikan ylimääräisenä virkailijana tullin johtokunnassa. Myös tämä virka lakkautettiin, mutta Bellman sai pitää pienen palkkansa.

Viimeisen paikkansa yhteiskuntakoneistossa Bellman sai vuonna 1776 kun hänestä tuli Kustaa III:n vuonna 1773 perustamien Kuninkaallisten arpajaisten sihteeri. Palkka ei ollut huono, mutta Bellmanin sanotaan ajoittain palkanneen jonkun muun täyttämään viran hänen puolestaan puolta palkkaa vastaan. Hän kuitenkin piti viran kuolemaansa asti. Viran myötä hän saattoi kutsua itseään ”Kuninkaalliseksi hovisihteeriksi”, mikä avasi ovia hienompiin salonkeihin. Vuodesta 1771 lähtien Bellman vaikutti myös Tukholman poliittisessa elämässä talonpoikaissäädyn notaarina.

 

Yksityiselämä

Bellman ei ollut unelmavävy. Hänen konkurssistaan huhuttiin, eikä hänen edelleen sotkuinen taloudellinen tilanteensa tai menestyksensä viihdyttäjänä herättänyt luottamusta naimaikäisten tyttöjen vanhempien keskuudessa. Elämäkerrassaan hän sanoo olleensa koko elämänsä ihastunut ”rouvashenkilöihin”, mutta tätä ei kylläkään pidä ottaa liian vakavasti.

Aika kului ja Bellman oli vakiintuessaan jo 37-vuotias. Naimisiinmenoon johtanut ratkaiseva tekijä oli varmasti 22-vuotiaan Lovisa Grönlundin päättäväinen asenne. Lovisan ja Bellmanin avioliitto kuulutettiin Edsin pitäjässä, jossa Lovisa oli oleskellut jonkin aikaa. Lovisan vanhemmat eivät välttämättä olleet tietoisia kuulutuksesta. Bellman ja Lovisa Grönlund vihittiin 19. joulukuuta 1777 Klaran kirkon sakaristossa. Jouluaattona morsiamen isä jätti avioehtosopimuksen viranomaisille. Siten ainakin Lovisan myötäjäiset oli suojattu. Bellmanin avioitumisen mahdollisti vakituinen virka Kuninkaallisten arpajaisten sihteerinä. Tämän myötä Bellman oli myös saanut tittelin kuninkaallinen hovisihteeri, mikä paransi hänen asemaansa.

Avioiduttuaan Bellman yritti parantaa porvarillista mainettaan. Hän kokosi itsensä ja sai valmiiksi laajimman teoksensa Bacchuksen Temppelin (1783), joka ei kuitenkaan juuri parantanut hänen kirjallista mainettaan. 1781 ja 1787 Bellman julkaisi uskonnollisia runoja.  Epistoloille ei tässä vaiheessa ollut käyttöä vaikka hän monta kertaa yritti saada kokoelman julkaistuksi. Perheen taloudellinen tilanne oli edelleen heikko.

Bellmaneille syntyi neljä lasta: Gustav 1781, Elis 1785, Karl 1787 ja Adolf 1790. Elis kuoli jo 1787 kun Karl oli vastasyntynyt. Tässä tilanteessa Bellman kirjoitti tunnetun kehtolaulunsa ”Lille Charles sov sött i frid” (”Pikku Charles, sä nuku nyt”) pojalleen Karlille 8. elokuuta 1787. Kehtolaulua lauletaan yhä erilaisissa kansanomaisissa versioissa. Gustav liittyi armeijaan rakuunasotilaana 14-vuotiaana, ja jätti myöhemmin kotimaansa ja kaatui Napoleonin sodassa. Karl lähti merille ja katosi tietämättömiin. Adolf jäi Tukholmaan ja ryhtyi silkkikauppiaaksi. Hän oli naimisissa mutta ei saanut lapsia. Hän ei elänyt vanhaksi ja kärsi elämänsä lopussa psyykkisistä ongelmista ja joutui hoitokotiin Djurgårdenenin kaupunginosaan, jossa hän hukkui 1834. Adolf oli musikaalisesti lahjakas ja osallistui mielellään äskettäin perustetun Bellmanin seuran kokouksiin. Hänen yrityksensä kirjoittaa isänsä elämäkerta kariutuivat aikaisessa vaiheessa.

Bellmanin ja Lovisan avioliitto kesti 18 vuotta. Lovisa eli 52 vuotta miehensä kuoleman jälkeen. Runoilija Per Daniel Amadeus Atterbom ja muita Bellmanihailijoita vieraili välillä hänen luonaan ja Lovisa teki näihin vaikutuksen. Kovinkaan paljon hän ei kuitenkaan kertonut yhteisestä elämästään Bellmanin kanssa. Muun muassa Par Bricole -seuralta saamansa eläkkeen ansiosta hänen taloudellinen tilanteensa oli kohtalainen hänen kuolemaansa saakka vuonna 1847.

 

Nuoruuden runot

Bellmanin 1760-luvun nuoruusvuosien runot täyttävät kaksi nidettä Bellmanseuran standardipainoksessa, ja niitä on yhteensä melkein 300. Enimmäkseen kysymyksessä on juomalauluja, alkoholia nautittaessa esitettyjä hupinumeroita. Ne voi luokitella moneen alaluokkaan. Jotkut ovat roolirunoja kuten De fyra ståndens sätt att fria (Neljän säädyn kosimistavat) ja Gamla Annika från fattighuset (Köyhäintalon vanha Annika). Täytyy ajatella, että Bellman itse esitti kaikkia rooleja. Monissa lauluissa esiintyy viinijumala Bacchus eri tehtävissä, kuten kerjäläisenä, kosijana, lakimiehenä ja tynnyrintekijänä.

Tärkeä sarja tämän kauden runoja sisältää Vanhan testamentin henkilöhahmoja: Aatami, Eeva, Kain ja Aabel, Abraham, Saara, Nooa, Juudit, Babylonin Joakim ja muita. Nämä laulut eivät olleet papiston mieleen, koska raamatullisia hahmoja ei niissä kohdeltu tarpeeksi kunnioittavasti. Raamattulaulut ja -parodiat olivat jo kauan olleet suosittuja Euroopassa, erityisesti Saksassa ja Ranskassa, enemmän tai vähemmän kunnioittavassa muodossa. Bellmanin raamattulaulujen on oletettu toimineen muun muassa hääviihteenä. Jos sulhasen nimi oli Josef, ei ollut kaukaa haettua sepittää laulu Joosefin suhteesta Potifarin vaimoon (1 Moos 39). Nooa sai oman juomalaulun jo senkin takia, että hän oli Raamatussa ensimmäinen henkilö jonka sanotaan olevan humalassa (1 Moos 9). Vanhan testamentin patriarkat ja kunnianarvoiset henkilöt ’palautetaan maan päälle’ Bellmanin runoissa ja heistä tulee inhimillisempiä. Tunnetuin näistä on ”Ukko Nooa”, joka julkaistiin arkkiveisuna Lundissa 1767. Lundin tuomiokapiteeli reagoi tähän voimakkaasti ja vaati, että tämä ja Bellmanin muut samantapaiset laulut kerättäisiin talteen ja tuhottaisiin.

Nämä Vanhan testamentin henkilöhahmoja sisältävät laulut ovat tärkeitä, koska ne johtavat Fredmanin epistoloihin, joissa Bellman ottaa lähtökohdakseen Uuden testamentin. Nuoruuden runoja lausuttiin varmasti myös samoissa piireissä, joissa ritarikuntaparodioitakin esitettiin.

 

Ritarikuntaparodiat

1760-luvun Tukholman huvielämässä seuraveljeskunnat olivat tärkeitä. Sellaisia olivat esimerkiksi Frimurarorden, Arla Coldinuorden ja Timmermansorden. Myös kuningatar Kristinan perustama Amaranterorden herätettiin henkiin tähän aikaan. Arvostetuimpia veljeskuntia olivat ritarikunnat kuten Frimurarorden, kun taas porvarillisilla seuroilla ja yksityisillä kerhoilla, joissa keskusteltiin politiikasta ja kirjallisuudesta tai muuten huviteltiin, oli matalampi status. Näiden seurojen sisäisessä kanssakäymisessä rituaalit ja hierarkia olivat tärkeitä.

Bellman kuului lahjakkaana esiintyjänä moniin näistä seuroista. Raamattulaulujen parodinen ote oli helppo siirtää koskemaan ritarikuntia ja niiden juhlallisia seremonioita. Bellman loi mielikuvitusritarikunnan, jonka kaikki jäsenet olivat parantumattomia juopottelijoita. Sääntöjen mukaan kukaan ei päässyt Bacchuksen ritaikunnan jäseneksi, jollei ollut maannut katuojassa vähintään kahta kertaa. Ritarikunnan kokouksissa Bellmanin koominen lahjakkuus ja kuuluisa kyky matkia soittimia pääsivät oikeuksiinsa. Ensimmäiset kokoukset pidettiin luultavasti Lissanderin perheen kotona vuonna 1766. Ensimmäinen maininta kokouksista löytyy runoilija Johan Gabriel Oxenstiernan päiväkirjasta, jossa 4. joulukuun 1769 kohdalla lukee:

Bergklint ja Kexel tulivat luokseni ja saivat minut lähtemään kanssaan komissaari Anders Lissanderin luo katselemaan Bellmanin kujeita. Lähdin heidän mukaansa, enkä ole eläissäni nauranut niin paljon kuin tänä iltana. Bellman on perustanut Bacchuksen kunniaksi ritarikunnan, johon kukaan ei pääse jäseneksi, jos ei ole vähintään kahta kertaa maannut katuojassa kaikkien näkyvissä. Hän pitää tämän ritarikunnan kokouksia silloin tällöin, lyö miehiä ritareiksi aina, kun vain ansioituneita ehdokkaita ilmaantuu, ja tänä iltana hän piti muistopuheen eräälle ritarivainajalle; koko jutun runomitalla käyttäen mallina oopperakappaleita. Hän laulaa itse ja soittaa sitraa. (Käännös Seppo Mussalo 1999)

Vaikuttaa siltä, että Bellman esiintyi aluksi yksin. Esityksiin kuului lyhyitä lauluosuuksia, joihin sisältyi dialogia. Myöhemmät vuoden 1769 jälkeen kirjoitetutut tekstit muodostuvat laajemmista alexandriinikappaleista, joissa on yksityiskohtaisia näyttämöohjeita, kulkueita ja kuoro-osuuksia, joihin monien näyttelijöiden on tarkoitus osallistua. Kaikki esitykset kuitenkin kuvaavat Bacchuksen ritarikunnan kokouksia, joihin osallistuvat ritarit (Jensen, Trundman, Glock, Lundholm y.m.) tunnettiin Tukholman kapakoiden ahkerina vierailijoina. Ritarikuntaparodiat laajenivat vuosien mittaan aina vuoteen 1771. Sen jälkeen tuotanto oli pysähdyksissä pitkään Bellmanin omistautuessa Fredmanin epistoloille ja yrittäessä luoda uraa Kustaa III:n hovirunoilijana.

Ritarikuntarunot huipentuivat runoteokseen Bacchi Tempel öpnadt vid en Hjeltes död (Bacchuksen temppeli, avattu erään sankarin kuollessa), joka painettiin runsaasti kuvitettuna vuonna 1783. Tämä on Bellmanin laajin painettu teos. Hän näki ilmeisesti paljon vaivaa sen eteen.

Bellman yhdisti antiikinaikaista ja kristittyä mytologiaa sekä ruotsalaisia juopottelijahahmoja, ja tuloksena oli sekä oppinut että hirtehinen, lähinnä outo kokonaisuus, joka on yksi ruotsalaisen kirjallisuuden kummallisimmista teoksista. Jotkut tekstiin ripotelluista lauluista ovat vieläkin Ruotsissa suosittuja: ”Böljan sig mindre rör” (”Aallokko rauhoittuu”), ”Bort allt hvad oror gör” (”Pois kaikki levottomuutta herättävä”) ja ”Hvem är som ej vår Broder minns” (”Kukapa ei veljeämme muistaisi”).

Tapahtumat sijoittuvat Bacchustemppelin ympärille. Temppeli sijaitsee arkadisessa maisemassa saarella, jossa ruotsalainen maisema sekoittuu klassisen arkaadiseen ja eksoottiseen siten, että varikset ja männyt esiintyvät rinta rinnan papukaijojen ja mantelipuiden kanssa. Juoni pyörii kuolleen juopottelijan, Movitzin, kunniaksi järjestettävien juhlien järjestelyjen ympärillä. Vieraat ovat Bacchuspalvojia Tukholman kaikista kapakoista. Ylipapitar Ulla Winblad odottaa kuolleen Movitzin lasta. Juoni etenee takaumien, kunniapuheiden ja hautajaisseremonioiden avulla. Teoksen lopussa Ulla synnyttää uuden Movitzin ja suru vaihtuu iloon, maljankohotuksiin ja kunnialaukauksiin.

Teksti perustuu Movitzin muistopuheeseen, jonka kirjoittamisen Bellman oli aloittanut 1770-luvun lopussa. 1780-luvun alussa hän muokkasi puheen perinpohjaisesti. Hän lisäsi alexandriinilla, arvostetulla runomitalla, kirjoitettuja kauniita luontoa kuvaavia säkeistöjä, sekä pitempiä dialogiosuuksia ja moniäänisiä aarioita. Bellmanin taiteilijaystävät, veljekset Elias ja Johan Fredrik Martin, tekivät kuvituksen.

Teos oli hyvin kunnianhimoinen ja Bellman ilmoitti siitä Stockholms Posten lehdessä 1782: ”…poeettinen ja koominen ja musiikkiteos nimeltä Bacchuksen Temppeli… sisältää tunnettujen ruotsalaisten taiteilijoiden vinjettejä ja kuparipiirroksia sekä nuotit kupariin piirrettyinä.”

Bellman tähtäsi ehkä Bacchuksen temppelillä tunnetumpien ja parempimaineisempien runoilijoiden piireihin. Koko elämänsä aikana Bellmanilla oli vaikeuksia päästä eroon bacchanalaisen hassuttelijarunoilijan maineesta, joka häntä seurasi nuoruudesta asti. Teoksesta kirjoitettiin myötämielisesti Svenska Parnassen lehdessä, jossa kustavilaisten runoilijoiden eliitti kirjoitti. Mutta toive paikasta heidän rinnallaan ei kuitenkaan toteutunut; Bellman pysyi aikalaistensa mielessä ’omaperäisenä’ runoilijana.

 

Uskonnollinen runous

Uskonnollisten käännösten ja harjoitusteosten lisäksi Bellman kirjoitti omaa uskonnollista runoutta sekä nuoruudessaan että myöhemmin. Uskonnolliset runot syntyivät suunnilleen samoihin aikoihin kuin bacchanalaiset runot, eli suurimmaksi osaksi 1770-luvulla. Bellman tuskin näki tässä konfliktia.  Hän osallistui vuoden 1763 virsikirjaan virrellä ”Fader, omsorg haf om mig” (”Jumala huolehdi minusta”). Hänen hengellisiä runoja julkaistiin eri lehdissä ja pienissä vihkosissa. Dagligt Allehanda lehdessä julkaistiin esimerkiksi kahdeksan Bellmanin runoa, jotka käsittelivät joulupyhien saarnatekstejä. Myös vuonna 1787 julkaistiin, täälläkin kertaa nimettöminä, seitsemän runoa, jotka liittyivät laskiaissunnuntain ja palmusunnuntain välisiin saarnateksteihin. Ensimmäinen erillinen kokoelma painettiin vuonna 1780 nimellä Betraktelser över åtskillige evangeliska texter (Muutamien evankelisten tekstien tarkasteluja). Lopullinen kokoelma runomittaan kirjoitettuja ensimmäisen adventin ja palmusunnuntain välisiä evankelistekstejä käsitteleviä selostuksia julkaistiin vuonna 1787 nimellä Zions Högtid (Siionin juhla). Kokoelmaa oli kuitenkin ensin kohdannut teologinen sensuuri. Suunniteltu toinen vihko ei koskaan ilmestynyt, mutta joitain pääsiäiseen liittyviä runoja syntyi myöhemmin.

Mihin Bellman pyrki näillä uskonnollisilla runoilla, näkyy kirjoituksesta, jonka hän lähetti Kustaa III:lle vuonna 1784. Kirjeestä käy ilmi, että Bellman toivoi kuninkaan määräävän kirkolliset auktoriteetit ostamaan hänen uskonnolliset kirjoituksensa valtakunnan kirjoissa käytettäviksi. Bellmanin anomus hylättiin, mutta hän sai luvan painattaa uskonnollisen runoutensa sillä ehdolla, että muuttaisi teoksen nimen. Bellmanin ehdotuksen ”Zions Tempel” (Siionin temppeli) katsottiin viittaavan liikaa äskettäin julkaistuun Bacchuksen temppeliin, mikä ei ollut sopiva assosiaatio. Bellman hyväksyi muutoksen ja teos julkaistiin. Vastaanotto oli kuitenkin laimea, eikä teos menestynyt Bellmanin odotuksiensa mukaan, ja siten myös tulot jäivät vähäisiksi.

 

Fredmanin Epistolat ja Fredmanin Laulu

Bellman sai Fredmanin Epistoloihin johtaneen idean luultavasti 1760-luvun lopussa. Idea voi johtua raamattulauluista ja ritarikuntaparodioista, mutta se on myös voinut olla täysin spontaani ja näsitä riippumaton.

Juoppo entinen kuninkaallinen kelloseppä Jean Fredman astuu Bellmanin runouteen toukokuussa 1767, jolloin hänet haudattiin. Bellman kirjoitti hänen hautajaisistaan runon, Fredmanin Laulun n:o 26. Runo on lähinnä ritarikuntarunouden kaltaista. Vanhimmassa epistolassa, n:o 5, puhutaan ”viina-apostoleista”, minkä Bellmantutkija Gunnar Hillbom on tulkinnut idean kehitysvaiheeksi. Apostolifunktio keskittyi kuitenkin pian Fredmaniin, joka lähettää epistoloita Tukholman kapakoiden uskollisille juopottelijoille. Yhtäläisyys Paavalin kirjeisiin nuorille kristityille seurakunnille Välimeren ympärillä on tarkoituksellinen. Paavalin saarnatessa ikuisuudesta, johon täytyy ymmärtää valmistautua, Fredman saarnaa hetkestä, johon pitää tarttua ennen kuin on liian myöhäistä. Aikaisemmissa epistoloissa on paljon alluusioita Karl XII:n raamatun vanhahtavaan tekstiin. Raamattuparodiset piirteet vähenevät vähitellen, mikä on varmasti kokonaisuuden eduksi. Epistolat muuttuvat enemmän kertoviksi ja tunnelma rauhallisemmaksi.

Fredmanin Epistoloiden henkilögalleria on suuri, mutta jotkut henkilöhahmot ovat tärkeämpiä kuin toiset. Tukholma- ja Bellmantutkijat ovat tunnistaneet suurimman osan henkilöhahmoista todellisiksi henkilöiksi, mutta ne eivät kuitenkaan esiinny sellaisina runoissa, vaan epistoloissa henkilöhahmot elävät omaa elämäänsä. Henkilöhahmojen reaktiot ja tekemiset ovat yleismaailmallisia, mikä parhaassa tai pahimmassa tapauksessa johtaa samaistumiseen. Ritarirunouden sijoittuessa klassiseen maisemaan, epistolat ovat sidottuja Tukholmaan. Kuten kirjallisuudentutkija Lars Lönnroth on esittänyt, ritarikunta- ja epistolarunouden välinen raja on häilyvä. Kun Fredman viimeisessä epistolassa hyvästelee Ulla Winbladin ulkoilma-aamiaisen aikana ”kaikkien soitinten soidessa”, miljööt yhdistyvät; epistola  n:o 81 temppeli on Lönnrothin mukaan tuskin Maria Magdalenan kirkko, vaan klassinen temppeli ritarikuntarunoudesta.

Viisikymmentä ensimmäistä epistolaa syntyivät hämmästyttävän nopeasti alle kolmessa vuodessa, ainakin Gunnar Hillbomin päiväysten mukaan. Tämän jälkeen vauhti hidastui. Viimeinen produktiivinen jakso tuli kun epistoloiden viimein piti ilmestyä. On mahdollista, että epistolat n:o 79, 80 ja 81 syntyivät kokoelman päätöstä ajatellen. Viimeinen epistola oli kuitenkin n:o 82 – ”Hwila vid denna källa” (”Luonnossa vihreässä”).

Bellman anoi epistolakokoelmalle painolupaa jo 1770-luvun alussa. Kokoelman oli silloin määrä sisältää 100 epistolaa. Painolupaa ei kuitenkaan saatu. Bellman oli siis jo aikaisin tietoinen epistoloiden taiteellisesta laadusta, ja hän oli jo huomannut joidenkin laulujen saavuttaneen suosiota ympäri Tukholmaa. Hän pystyi esittämään, että epistolat olivat jo varhain arkkiveisuja ja esiintyivät monissa laulukirjoissa. Vuonna 1774 Bellman oli onnistunut saaman kymmenen vuoden etuoikeuden julkaisuoikeuteen, mutta myi sen Kuninkaallisen painotalon omistajalle, joka ei koskaan käyttänyt sitä. 1780-luvulla julkaisusuunnitelmiin tartuttiin jälleen, tällä kertaa sotaneuvos ja kääntäjä Erik Westen ja säveltäjä ja nuottikustantaja Olof Åhlströmin toimesta. Weste onnistui taivuttelemaan Åhlströmin osallistumaan projektiin. Lopuksi johtava kriitikko ja runoilija Johan Henrik Kellgren tarkasti tekstit. Pahennusta herättävät kohdat poistettiin ja kokoelmasta tehtiin yhtenäisempi. Jotkut muutokset olivat varsin merkittäviä. Esimerkiksi epistola 72 kirjoitettiin melkein kokonaan uusiksi. Lars Lönnrothin mukaan on ilmeistä, ”että Bellmanin, vaikka tämä olikin jo pitemmän aikaa ollut hovirunoilija ja tunnettu ’nerona’, katsottiin tarvitsevan sensuuria ja valvontaa tämän kaltaisen teoksen julkaisun yhteydessä”. Kellgren kirjoitti kokoelmalle ihailevan esipuheen. Weste oikoluki tekstin. Esipuhetta seuraavassa ilmoituksessa Bellman sanoo itse tarkistaneensa tekstien virheettömyyden. Paljon tekstiä hylättiin. Bellman korjasi ja kirjoitti uutta. Uudet epistolat, n:o 71, 79, 80, 81 ja 82 lasketaan tänään kaikkein kauneimpiin. Vaikuttaa siltä, että musiikki moniin näistä oli alkuperäissävellyksiä, koska alkuperäiskappaleita ei ole vielä löydetty.

Fredmanin Epistoloita voitiin ostaa Tukholmassa 16. lokakuuta 1790. Tasan vuotta myöhemmin julkaistiin kokoelma Fredmain Laulut. Se sisälsi juomalauluja, ritarikuntalauluja, monia raamattulauluista ja muuta, yhteensä 65 laulua, joista viimeinen on loistava seitsentahtisella laskevalla mitalla kirjoitettu kirje ystävälle kuninkaallinen sihteeri Elis Schröderheimille kuningas Kustaa III:n vuoden 1777 Venäjän-matkan johdosta. Gunnar Hillbom on argumentoinut, että Fredmanin Epistolat ja Fredmanin Laulut oli tarkoitettu kokonaisuudeksi. Kokonaisuuden nimi olisi voinut olla ”Ruotsalainen Anakreon”. (Tätä nimeä sekä runoilijakolleega Olof Bergklint että Kellgren olivat käyttäneet Bellmanista, joskin Kellgren piti sitä epistoloiden esipuheessaan riittämättömänä epiteettinä ihailemalleen runoilijalle). Gunnar Hillbomin mukaan viimeinen pitkä kirjemuotoinen laulu, joka eroaa tyyliltään ja sisällöltään kokoelman muista runoista, toimii laskelmoituna vastapainona Kellgrenin kirjoittamalle esipuheelle.

 

Draamateokset

Bellmanseuran standardipainoksen kuudes nide sisältää Bellmanin draamateokset. On kuitenkin syytä pitää mielessä, että myös ritarikuntarunous ja epistolat sisältävät varsin paljon dramatiikkaa.

Draamateokset koostuvat suurimmaksi osaksi eri pituisista viihdenumeroista, joissa laulu ja puhelaulu sekoittuvat. Vanhimmat näytelmät, kuten Det lyckliga skeppsbrottet (Onnellinen haaksirikko), esitettiin 1760-luvulla Anders Lissanderin perheen kotona. Monet näytelmistä esitettiin myös hovissa kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Tähän aikaan Bellmanilla oli käytettävissään tunnettuja oopperalaulajia ja näyttelijöitä, jotka lukeutuivat hänen seurapiiriinsä. Vuonna 1787 Bellman kirjoitti viihdenumeron Värdshuset (Majatalo), joka on rojalistinen sekaannuskomedia. Vuonna 1790 hoville esitettiin kolme näytelmää: Dramatiska sammankomsten (Dramaattinen kohtaus), Lust-Spel den 17 Julii 1790 (Huvinäytelmä 17. heinäkuuta 1790) ja Caffehuset (Kahvila). Kansankuvaus Mantalsskrifningen (Henkikirjoitus) vuodelta 1791 on näytelmä, jossa on nykyaikainen näyttämökäsitys ja jota on eitetty myöhempinäkin aikoina. Sen ensi-ilta pidettiin hovissa uutena vuotena 1790-91. Bellman kirjoitti myös erilaisia kujeita ja syntymäpäivänäytelmiä ystävilleen, esimerkiksi hovin kuvanveistäjä Johan Tobias Sergelille. Maininnan arvoinen on myös kantaatti Fiskarstugan (Kalastajamökki), joka esitettiin ystävän arkkitehti Erik Palmstedtin kotona vuonna 1792.

Epäilemättä Bellman osasi kirjoittaa repliikkejä, mutta viihdenumeroita kantavat laulut. Muokatussa muodossa niitä sopii vieläkin esittää Bellman-yhteyksissä.

 

Proosa ja tilapäisrunot

Yhdessä runoilijakolleegansa Olof Kexélin kanssa Bellman julkaisi kahdeksan numeroa lehteä nimeltä Hwad Behagas? (Mitä saisi olla?) vuoden 1781 aikana. (Torkel Stålmarck on kirjoittanut tästä artikkelin, jonka voi lukea ruotsiksi tästä. (länk))

1700-luvun lehdet sisälsivät yleensä pieniä uutisia, tiedoksiantoja, moraalikeskustelua, kirjallisuuskeskustelua, kirjallisuuskritiikkiä, runoutta ja proosakertomuksia. Muoto sopi hyvin parodialle ja oli tavallista, että yksityisissä seurueissa kirjoitettiin pilalehtiä ja pilakirjeitä.

Bellmanin ja Kexélin lehti koostuu fiktiivisistä kertomuksista sekä runo- että proosamuodossa. Kehyksenä toimivat erilaiset keskustelut fiktiivisessä Pro Vino seurueessa. Päähenkilöt ovat Petter Bredström ja Christian Wingmark, jotka yleisö tunsi Fredmanin Epistoloista. Tämän runollisen otteen Bellman lainasi Olof von Dalinin tunnetusta lehdestä Then Swänska Argus, jonka inspiraationa taas oli toiminut englantilainen The Spectator.

Hwad Behagas? sisältää Pro Vino keskustelujen lisäksi hupaisia, surrealistisia ja epätodellisia pilakertomuksia, tarinoita sekä parodisia elämäkertoja.

Muuta Bellmanin säilynyttä proosa on hänen omaelämäkertansa sekä joukko kirjeitä ja kirjelmiä eri aiheista.

Bellmanin kuningashuoneelle, ystävilleen ja suosijoilleen sekä muille osoittamat runot, joita on yhteensä yli tuhat, täyttävät kuusi Bellmanseuran standardipainoksen nidettä. Usein nämä tilapäisrunot käsitetään merkityksettömiksi epistoloiden ja ritarikuntarunouden rinnalla. Näin ei kuitenkaan ole. Vaikka nämä kunnianosoitusrunot perinteen mukaisesti liioittelevat, niitä leimaa kuitenkin muodollisen tyylin tuntemus. Niissä esiintyy paljon omaperäisiä sävyjä ja kauniita runollisia jaksoja, vaikka kysymyksessä onkin hyvin perinteitä seuraava laji.

Myös Bellmanin aikalaiset pitivät häntä merkittävänä tilapäisrunoilijana. Kustaa III:n vallan aikana yleisö piti Bellmania jonkun aikaa hovirunoilijana ennen kuin kirjalliset suuruudet kuten Carl Gustaf af Leopold ja Johan Henrik Kellgren veivät paikat kuninkaan makutuomareina ja Ruotsin akatemian jäseninä. Bellmanin tilapäisrunot ovat tyyliltään hyvin erilaisia. Jotkut ovat juhlallisia kunnianosoituksia tai monimutkaisilla retorisilla kielikuvilla höystettyjä puheita ylempien yhteiskuntaluokkien mieleen ja toiset taas yksinkertaisempia alemmille yhteiskuntaluokille sopivia juomalauluja.

Bellman oli koko Kustaa III:n vallan aikana 1771-1792 aktiivinen tämän ajatusten välittäjä ja laulaa kaikesta Kustaa III:n poliittisista uudistuksista kuningasperheen kupituksiin ja luunmurtumiin. Tämän lisäksi Bellman on Ruotsin ensimmäisten varsinaisten kuningaslaulujen kirjoittaja: ”Gustafs skål!” (”Kustaan malja!”) kertoo vuoden 1772 vallankaappauksesta, kun taas ”Så lyser din krona nu, Kung Gustaf dubbelt dyr…” (”Nyt loistaa sun kruunusi, kuningas Kustaa, kaksin verroin kalliimpana”) on juhlallisempi runo.

Bellmanin rojalistinen runoilu kannatti. Marraskuusta 1772 lähtien hän sai kuninkaallista eläkettä. Bellman osallistui poliittiseen elämään mutta oli samalla tunnettu viihdyttäjä ja esiintyjä Tukholman kapakoissa ja salongeissa. Hän pystyi luonnollisella tavalla kirjoittamaan lauluja, jotka miellyttivät ja vakuuttivat sekä porvareita että maanviljelijöitä. Bellmanin rojalistiset runot levisivät nopeasti, aivan kuten epistolatkin, ja niitä julkaistiin myös göteborgilaisessa lehdessä Hwad Nytt? Hwad Nytt?. Bellmanista tuli ainakin puolivirallinen hovirunoilija. Lehdissä häntä kutsuttiin ”meidän nokkelaksi hovirunoilijaksemme”. Kustaa III:lle osoitetut runot käsittelevät useimmiten ajankohtaisia tapahtumia, mutta myös yleisluonteisia asioita, kuten sotaa ja rauhaa.

Kannattaa lukea myös muita Bellmanin tilapäisrunoja, kuten kihlausajan runot, surulaulut Elis-pojan ja ystävän Elis Schröderheimin vaimon kuolemien johdosta ja ”Movitzin” hyvästit rouva Qvidingille.

Bellmanin henkilörunous on antoisa lähde jos haluaa tutustua hänen monipuolissuteensa ja hänen mestarilliseen taitoonsa yhdistää perinnettä ja uudistusta. Henkilörunous kertoo ehkä myös jotakin Bellmanista ihmisenä.

 

Bellmanin runousoppi

Tärkeä runousopillinen piirre Bellmanin epistoloissa on, että ne on kirjoitettu seuraamaan jo tunnettuja melodioita. Runot on varustettu loppusoinnuilla ja joskus sama loppusointu esiintyy jopa 5–6 kertaa. Bellmanin tekniikka luetella tilan tai tilanteen yksityiskohtia on loppusointutarpeen luonnollinen seuraus. Yksityiskohdat luovat elävän mielikuvan kuvatusta. Varhaisissa epistoloissa esiintyy paljon kuulijoille suunnattuja huudahduksia: katsokaa, kuunnelkaa, tuntekaa, huomatkaa, juokaa, laulakaa! Imperatiivit luovat vielä vahvemman läsnäolon tunteen kuin preesensmuodot. Tarinat siirtyvät menneeseen aikaan vasta esimerkiksi epistolassa n:o 36. Epistolakokoelman alussa on paljon raamattualluusioita, mutta ne vähenevät loppua kohden ja ovat yleensä taitavasti tekstiin ujutettuja. Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa kerrotaan, kuinka Nooa makasi juopuneena ja alastomana teltassaan. Ham-poika löysi Nooan ja kertoi veljilleen Semille och Jafetille. Nämä kävelivät takaperin telttaan ja peittivät isän keskeiset ruumiinosat. Tästä Bellman kirjoittaa: ”Poistu takaperin sieltä, missä raittius vallitsee” (epistola n:o 5). Raamattuun viittaa myös se, että ihmisestä usein puhutaan tuhkana tai varjona kuten Vanhassa testamentissa.

Epistoloissa esiintyy myös klassisen mytologian hahmoja, kuten rakkauden jumalatar Venus (tai Fröja kuten Bellman häntä usein kutsuu), tämän vallaton poika Kupido, sotajumala Mars ja Kuoleman lautturi Kharon. Niitä käytetään sekä maalauksellisesti että metaforisesti.

1700-luvun runoilijat käyttivät eri syistä monia kiertoilmaisuja. Niin tekee myös Bellman: Epistoloissa naisia kutsutaan Fröjan lapsiksi, Fröjan orjiksi, he lähtevät Fröjan vainioille, sänky on Fröjan hauta. Bacchuksen veljiä, miehiä, ruumiita tapaa Bacchuksen ladossa, Bacchuksen keittiössä, Bacchuksen huoneessa, Bacchuksen seudulla, eli paikoissa, joissa juodaan.

Bellman käsitteli oivallisesti aikansa muotirunomittaa, aleksandriiniä. Ritarikuntarunoudessa hän käyttää sitä parodisesti ja ylistysrunoissa mestarillisen asiallisesti. Aleksandriini yhdistetään tavallisesti ranskalais-klassiseen aiheenkäsittelyyn, jossa arkisia tai alatyylisiä sanoja tai aiheita ei saanut esiintyä. ’Arvokkaan’ runouden piti käsitellä kuninkaita ja sankreita, heidän elämäänsä ja tekojaan, historian suurmiehiä, jotka olivat hyviä esikuvia kansalaisille, tai traagisia antiikin kirjallisuuden tai mytologian rakkaustarinoita.

Ritarikuntarunoudessa Bellmania ei pidättele mikään. Tyylirikot olivat hänen aikanaan vieläkin hauskempia kuin tänä päivänä voi ymmärtää. Tavallinen ote ajan kirjallisuudessa oli antaa tavallisten ihmisten, kuten maanviljelijöiden tai palvelijoiden, esiintyä koomisina sankareina (tai antisankareina) rooleissa, jotka oikeastaan kuuluivat ylemmille yhteiskuntaluokille. Tavallista oli myös laulaa alatyylisiä versioita yleisesti tunnetuista ylätyylisistä aarioista.

Bellman tunsi myös lyyriset sävyt. Fredmanin laulussa n:o 32, ”Aftonqväde” (”Illalla”) hän luo yleispätevää runoutta. Runosäkeistöjen unenomaisessa arkaadisessa iltamaisemassa esiintyy klassisen mytologian hahmoja kuten Pan ja Arachne, mutta ne liikkuvat ruotsalaisen luonnon kehäkukkien ja valkovuokkojen seassa ruotsalaisten asukkaiden ja jopa Bellmanin itsensä rinnalla; ”Mut nyt… mä nukun jo”. Niin runo loppuu, vähän realistisesti, mutta ei Bellmanille uniikisti. Monissa epistoloissa (n:o 39, 71, 80, 82) kuten myös Fredmanin laulussa 64, ”Fjäriln vingad” (”Silosiivin lentää perho”) ja Bacchuksen Temppelissä tapaamme luonnon asukkeja ja kasvitieteellisiä yksityiskohtia, jotka muistuttavat Carl von Linnén kirjoitusten näkökulmaa:

 

Laine käy uinuman,                                                  Puu kutsuu siimekseen

Eol hiljaa tuulee,                                                         hiljaa huminoiden

kun soivan kaihoisaan                                              noin linnut lauluineen

mandoliineimme kuulee.                                          vastaa ilakoiden.

Kuu paistaa tuolla,                                                     Nuo helskyväiset

veden kalvo kimaltaa.                                              sointuvat mun soittohoin,

Ah, joka puolla                                                           kuin mehiläiset,

syreenit ne tuoksuaa!                                                parvehen mi käyvät noin.

Kultaa ja vihreää                                                       Kas kalat hilpeät

perhokin kimmeltää,                                                 aalloilla telmivät,

pian mato ryömii alta maan.                                   jo päivä koittaa riemuineen.

 

(Suom. Reino Hirviseppä)

 

Bellmanin musiikki

Useimmat Bellmanin melodioista on tunnistettu tunnetuiksi oopperakappaleiksi tai lauluiksi, jotka olivat huudossa sen ajan Tukholmassa. Musiikkitutkija James Massengalen mukaan Bellman teki usein mukaelmia, jotka palvelivat hänen tarkoituksiaan. Bellman käytti tunnettuja sävellyksiä ja kirjoitti niihin uudet sanoitukset. Laulunäytelmissä hän käytti hyväkseen tätä parodiatekniikkaa hyvin tehokkaasti. Tekniikka oli tavallinen jo 1700-luvun alun saksalaisissa ja ranskalaisissa laulunäytelmissä ja englantilaisissa balladioopperoissa.

Bellman käytti samoja melodioita useampia kertoja. Epistoloissa n:o 42 ja n:o 49 (jotka molemmat tapahtuvat Klubben-niemimaalla Hägerstenissa) on sama melodia; epistolat n:o 25 ja n:o 82 perustuvat periaatteessa samaan melodiaan; vain tahti ja kuviot vaihtelevat. Vaikka joitakin melodioita ei ole pystytty tunnistamaan, se ei todista, että Bellman olisi itse säveltänyt juuri ne, mutta tätä mahdollisuutta ei pidä sulkea pois. Bellman ei kuitenkaan osannut kirjoittaa nuotteja. Paroni Otto Lilljelle omistetussa Fredmanin Epistoloiden kappaleessa Bellman on merkinnyt marginaaliin sanat ”Minun epistolani” epistolan n:o 25 kohdalle. Tämä voisi viitata siihen, että hän oli mielestään tässä tapauksessa myös musiikin tekijä.

Kustantaja ja säveltäjä Olof Åhlström, joka esiintyi epistolojen säveltäjänä, väitti, ettei Bellman ollut kirjoittanut yhtäkään melodiaa, kun taas Kellgren ilmoittaa esipuheessaan, että useimmat epistolat on luotu jo aikaisemmin tunnettuihin melodioihin, mutta joillain melodioilla on sama tekijä kuin runolla, ja runoilija on tehnyt melkein kaikkiin melodioihin enemmän tai vähemmän muutoksia ja parannuksia.

Emme tiedä, miten Bellman jäsensi käyttämäänsä musiikkia. Åhlström kirjoitti kaikki nuotit. Monet Bellmanin omat musiikilliset luomukset ovat siksi kadonneet, vaikka Åhlström välillä määrääkin trillejä ja muita koristuksia. Koska Bellman oli musikaalisesti lahjakas, on todennäköistä, että hän itse kirjoitti monet melodioista. Tunnetuista melodioista tehdyt teksteihin mukautetut musikaaliset muunnokset osoittavat kiistämätöntä musikaalista luovuutta.

 

Viimeinen vuosi

Fredmanin Epistolat ja Fredmanin Laulut eivät heti saavuttaneet myyntimenestystä. Bellmanin taloudellinen hyöty julkaisuista oli hyvin pieni. Hän kirjoitti draamateoksia ja käännöksiä, ja häntä pyydettiin vielä usein esiintymään yksityisiin juhlatilaisuuksiin. Mutta vuosien mittaan hänen äänensä kului ja hänen sanotaan tulleen yhä haluttomammaksi esiintyä. Bellmanin lähimpiin ystäviin kuului noin vuodesta 1789 lähtien rouva Helena Qviding, jolle Bellman seuraavina vuosina omisti monia lauluja ja runoja.

Kustaa III:n kuolema vuonna 1792 oli Bellmanille ja hänen perheelleen kova isku. Bellman oli ylistänyt kuningashuonetta lauluissaan ja runoissaan kahdenkymmenen vuoden ajan. Tämä oli ollut tuottoisaa, koska sen myötä Bellman oli silloin tällöin saanut avustusta kuninkaan käsikassasta. Vuosien 1788–90 sodan aikana Bellmanista tuli jopa sotarunoilija. Hänen Hoglandin taistelua 17. heinäkuuta 1788 käsittelevä laulunsa on yksi lajin komeimpia. Sotaa seurannut holhoojahallinto ei kiinnostanut Bellmania vähäänkään.

Fredmanin Epistoloiden (1790) julkaisu oli kohokohta Bellmanin elämässä, mutta neljä vuotta myöhemmin seurasi suuri katastrofi. Bellman joutui keväällä 1794 viettämään kymmenen viikkoa arestissa Tukholman linnassa. Kuninkaallisena hovisihteerinä hän kuitenkin vältti tavallisen velkavankilan.

Kyse oli pienehköstä velasta, jota Bellman ei pystynyt maksamaan. Tilanne ratkaistiin asettamalla Bellmanin pariskunta holhottaviksi, jotta heidän talousongelmansa voitaisiin selvittää. On luultavaa, että arestissa vietetty aika vahingoitti Bellmanin terveyttä. Lääkärinsä Anders Bladin neuvosta Bellman kirjoitti arestissa omaelämäkertansa. Siitä ei tullut pitkä. Elämäkerran asiatieto on usein epäluotettavaa, mutta proosa kuuluu ruotsinkielisen kirjallisuuden parhaimmistoon. Syksyn 1794 aikana Bellman sairasti paljon. Mutta silloin hän kuitenkin koki viimeisen taiteellisen menestyksensä huvittaessaan oopperanjohtaja Rålambin vieraita yksityisessä tilaisuudessa niin että he sekä nauroivat että itkivät.

Seuraavan vuoden alun Bellman vietti vuoteessa. Hän kuoli 11. helmikuuta 1795.

Bellman haudattiin Klaran kirkon hautausmaalle ilman hautakiveä. Tänä päivänä hautausmaalla on suuri muistomerkki, jota koristaa ystävä Tobias Sergelin Bellmania esittävä bronssimedaljonki. Ruotsin Akatemia pystytti sen vuonna 1851. On varmaa, että Bellman on haudattu tälle hautausmaalle, vaikka tarkkaa paikkaa ei enää tiedetäkään.

 

Bellmanin muisto

Bellmanin kuoleman jälkeen hänen runouttaan vietiin eteenpäin eri tavoin. Par Bricole -ritarikunta, jonka jäsen Bellman oli, jatkoi hänen taiteellista perintöään ja tekee niin yhä vielä. Ylioppilaat ja koulupojat lauloivat Bellmania ihastuksissaan 1800-luvun alusta lähtien. Bellman on itsestäänselvä osa ruotsalaista ylioppilaslauluperinnettä. Ylioppilasosakuntien laulukirjat sisältävät yleensä vieläkin pari epistolaa tai laulua. Osa Bellmanin lauluista löysivät tiensä kansanperinteeseen. Näitä ovat ”Ukko Nooa”, kehtolaulu Karl-pojalle, ja ylistysruno ”Gustafs skål!”.  Monet ruotsalaiset, tanskalaiset ja suomalaiset laulajat ovat levyttäneet epistoloita ja lauluja.

1800-luvun romantikot pitivät Bellmania armoitettuna nerona, joka sai inspiraationsa korkeammasta maailmasta ja muutti sen vaivattomasti tekstiksi. Myöhemmin on painotettu hänen muita piirteitään: hänen taiteellista loistoaan, hänen yhteiskunnallista omistautumista, hänen rooliaan samaan aikaan sekä vanhan kirjallisen perinnön vaalijana että uuden luojana.

Bellmania ja hänen runouttaan alettiin tutkia jo 1800-luvulla. Sekä enemmän että vähemmän kattavia tekstikriittisiä tutkimuksia on julkaistu 1900-luvulla. Bellmanseuran standardipainos ja kirjoitussarja Bellmansstudier ovat tutkimuksen peruskiviä.

1900-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa syntyi monta väitöskirjaa, ja lisää näyttää tulevan.

Koko Bellmanin runoudesta on Göteborgissa laadittu konkordanssi.

Monia elämäkerrallisia teoksia on kirjoitettu, mutta ei yhtä laajaa elämänkuvausta kuin muista suurista ruotsalaisista runoilijoista on kirjoitettu.

Kaunokirjallisuudessa Bellmanista on tullut suosittu aihe. Hän esiintyy runoissa, lauluissa, näytelmissä ja romaaneissa. Monet myöhemmät kirjailijat ovat saaneet vaikutteita Bellmanilta, ei vaan Ruotsissa vaan myös Suomessa, Tanskassa ja muualla.

Bellmanin kuolemattomuus, joka todettiin pian hänen ruumiillisen kuolemansa jälkeen, on myöhemmin epäilyksettä vahvistettu.